Astangajoogasta: Mahdottomasta mahdollista

Ensimmäiset kosketukseni joogaan olivat astangan kautta.

Ystäväni harjoittivat astangaa jo 15 vuotta sitten. Se näytti hienolta mutta jostain päähäni oli syntynyt ajatus, etten ikinä pystyisi tekemään tuota mystiseltä ja monimutkaiselta näyttävää harjoitusta. Se ei kertakaikkiaan mahtunut maailmaani. Uskoin että on MAHDOTONTA suoriutua niistä vaativan näköisistä ja sulavista liikesarjoista. En edes koskaan uskaltanut kysyä voisiko joku opettaa sitä minulle. En uskonut kehooni. En myöskään tajunnut, että kyse oli prosessista, jossa keho on läpi elämän. Joogatakseen terveellä tavalla keholle täytyy antaa aikaa ja harjoitusta sekä lepoa oikeassa suhteessa. Pakottaa ei voi.

Kielteinen asenteeni astangaa kohtaan jäi vahvaksi uskomuksekseni seuraavaksi 14 vuodeksi.
Harjoitin erilaisia joogatyylejä ja sittemmin yhä enemmän joogasta tuli osa elämääni. Vuonna 2012 tehtyämme hullun päätöksen ostaa vanha, kaoottisen sekainen kyläkoulu näin vanhan jumppasalin romukasan alla potentiaalin olla kaunis, tunnelmallinen joogasali. Myrskysimme tilat puhtaaksi ja eläviksi, maalaten ja nikkaroiden omaa tarinaamme vanhan koulun sisuksiin. Seuraavana vuonna aloin pitää salissani tunteja ja se tuntui oikealta. Jooga lähti vetämään elämäni suuntaa todella.

16960992580_551b260312_hSitten 2015 näin Anne Nuotion Astangajoogakoulutuksen alkavan Joensuussa. Kokenut opettaja pitämässä koulutusta kotikaupungissani… Kyllä. Heti tuli tunne että tuonne on mentävä, vaikka toisaalta pelotti kovin, koska astanga oli ollut yksi suurista peloistani joogapolullani. Ensimmäinen koulutusviikonlopussa pelkoni iskivät selkärankaani, jännitys kasaantui kun yritin suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla. Alaselkäni jumahti, kuten vuosien varrella aiemminkin liiasta yrittämisestä. Olin turhautunut. Epäröin ja pelkäsin ja puhuin opettajalle peloistani: onko tämä sittenkään minua varten? Anne sanoi: Parannetaan yhdessä selkäsi. Ja niin me teimme. Vuoden aikana selkäni koki ihmeellisiä asioita, jokaisella kerralla jotain aivan erilaista ja kummallista, parantavaa ja vapauttavaaa. Jäin koukkuun astangaan ja olin ihmeissäni. Selkäkipuja ei sen jälkeen ole ollut.

Olin löytänyt harjoituksen, joka toimii peilinä itselleni. Saman liikesarjan toistaminen joka aamu on jotain, mikä harjoittaa myös mieltä. Se, millainen olotila harjoitellessa on, kertoo paljon elämästä muutenkin. Maltanko olla paikallani viisi täyttä hengitystä: vain viisi, ei enempää eikä vähempää. Minne kerään jännitystä, missä kiirehdin, minne ajatukseni harhailevat. Olen oppinut kuuntelemaan paremmin kehon energiaa. Jonain aamuina harjoitus on puoli tuntia, toisina puolitoista. En enää pyri vaikeisiin akrobaattisiin asentoihin. Ne tulevat jos ovat tullakseen sitten kun keho ja mieli on valmis, helposti ja kevyesti.

Huomaan etten tarvitse pakottaa mitään, en asentoa, en hengitystä. Yllätyn aina miten hyvältä tuntuu luopua taistelusta, kun löydän itseni aivan uudesta paikasta, luonnollisesti ja helposti. Silloin sydämeni iloitsee. Astanga on ennen kaikkea opettanut minua rentoutumaan. Päästämään irti yrittämisestä, luottamaan kehooni, luottamaan eläämään. Harjoitus on satama, jonka avulla joka päivä laskeudun elämän virtaan.

”Practice and all is coming” – kuuluisat Astangajooga gurun Sri K. Pattabhi Joisin sanat näyttävät voimansa. Olen onnellinen että tämä harjoitus on tullut elämääni ja että voin jakaa sitä myös muille, murtaen myyttejä siitä mitä astangajooga voi olla.

Kiittäen opettajaani <3

Satu