Joogan polulla Osa 2: Tapas – Itsekuri ja päälläseisonnan ihanuus

Tapas on yksi viidestä Niyamasta, ”määräyksistä”, jotka liittyvät joogaharjoittajan suhteeseen itseensä. (Ks. edellinen postaus joogan kahdeksanosaisesta polusta täältä). Niyamat kokonaisuudessaan ovat: saucha=puhtaus, santosha=tyytyväisyys, tapas=itsekuri, svadhyaya=pyhä lukeminen ja ishvara-pranidhana=jumalalle omistautuminen.

Tapas voidaan kääntää monella tavoin, usein se käännetään itsekuriksi ja vapaaehtoiseksi itsensä rajoittamiseksi, mutta joissakin tulkinnoissa se käännetään ”innostuneisuudeksi” tai elämän tulen löytämiseksi. Se on se tunne kaiken mielen häirinnän alla, joka kertoo mitä pitäisi tehdä – mikä tekisi oikeasti hyvää minulle. Joillekin se on päivittäin ulkoilu, lenkki koiran kanssa tai punttisali.

Omassa elämässäni tapas toteutuu esimerkiksi jokapäiväisen joogaharjoituksen muodossa. On päiviä, jolloin ei huvita, väsyttää, laiskottaa ja on energiavajetta. Tällöin se että menee joogamatolle, tekee pari asanaa tai pienen meditaation on jo voitto. 15 minuttia riittää! Sitoutuminen on avainsana. Tapasin mukaista ei ole puskea itseään rajuihin fyysisiin suorituksiin, vaan ennemminkin voittaa mielen vastahakoisuus, negatiivisuus tai yli-energisyys (kiire). Tieto siitä, mitkä asiat edesauttavat hyvinvointia ja niiden toteuttaminen, on osa tapasta. Samaan sarjaan kuuluu myös sellaisen ruuan ja juoman nauttiminen, josta tulee hyvä olo. Samoin se, että menee nukkumaan ajoissa vaikka ei huvittaisi, jotta jaksaa aamulla herätä harjoittelemaan, on osa tapasta. Tapas auttaa pääsemaan irti negatiivisista tavoista ja ajatuksista.

Tapas on myös nöyryyttä. Joogaharjoituksen myötä huomaat, että pidät toisista asanoista enemmän kuin toisista. Saatat vältellä tiettyä asanaa koska se tuntuu vaikealta. Itsekurin avulla jatkat kuitenkin sen harjoittelua, löytäen oman kehon rajoja ja esteitä ja työskennellen niiden kanssa lempeästi. Jooga ei ole aina kivaa tai mukavantuntuista.

Siitä, mikä tuntuu epämiellyttävimmältä tai vaikeimmalta, voi loppujen lopuksi avautua aivan uusi maailma. Näin on käynyt monelle joogaharjoittajalle. Itselleni esimerkiksi päälläseisonta oli vielä pari vuotta sitten mahdoton ajatus, mihin en pystynyt (omastamielestäni). Olin uskotellut itselleni pienestä pitäen, että pää alaspäin olo on kamalaa, jopa vaarallista ja siitä menee pää vähintäänkin sekaisin. En halunnut edes yrittää. Nyt sen sijaan päälläseisonta on yksi lempiasanoistani! Matkan varrella mahdottomasta tuli pikkuhiljaa mahdollinen, kymmenien ja satojen toistojen myötä. Valmistelevien harjoitusten merkitystä ei päälläseisonnassa voi liikaa korostaa. Kehonhallinta ja ymmärrys sekä oikeiden linjausten löytäminen on ehdottoman tärkeää päälläseisonnassa, ettei niskaan ja päähän kohdistu vääränlaista painetta. Tärkeää on paitsi varsinainen päälläseisonta ja sen oikea linjaus, myös asanaan meneminen, sieltä pois tuleminen ja sen jälkeinen rauhoittuminen. Vain hallittu ja tietoisesti läpikäyty kokonaisuus antaa ne kaikki hyödyt, mitä joogaharjoituksesta voi saada. Siirtyminen ulkoisesta maailmasta sisäiseen – suorittamisesta oman kehon kuunteluun – on tehtävä kunkin joogaharjoituksen alussa (ja ehkä monta kertaakin sen aikana).

Huomaan, ettei päälläseisontaa turhaan sanota asanoiden kuninkaaksi. Sen hyvät vaikutukset tuntuvat heti: se rauhoittaa, auttaa keskittymään, parantaa ryhtiä ja elävöittää kehoa laittamalla veret virtaamaan kohti päätä. Päälläseisonnan pelosta irti päästäminen vaati (ja vaatii edelleen) säännöllistä harjoittelua, turvallisesti, ohjatusti ja avustettuna. Päälläseisonta on yksi niistä asanoista, mistä ihmiset kysyvät ”teettekö te sitä tunnilla”? Kyllä ja ei. Alkeistunnille se ei kuulu, mutta jo pidempään jooganneille alamme pikkuhiljaa ujuttaa sitä ja muita inversioita (pää-alaspäin-asanoita) mukaan harjoitukseen.

On hyvä muistaa, että jokainen joogaharjoitus on aina jollain tavalla epätäydellinen. Jooga on siitä mahtava elämäntapa tai harrastus, ettei siinä voi olla ”hyvä” tai ”huono”, koska kyse ei ole ulkoisesta olemisesta tai siitä, että joku voisi määritellä harjoituksesi mitta-asteikolle. On päiviä, jolloin läsnäolo ja itsensä kuuntelu on helppoa, jonain toisena päivänä taas mieli vaeltelee ja pysähtyminen tuntuu miltei mahdottomalta. Se on osa harjoitusta ja menee ohi. Täydellisyys onkin ennemminkin epätäydellisyyden ja omien (kehon ja mielen) rajoitusten hyväksymistä. Ja siitäkin huolimatta harjoituksen jatkamista… Hauskuutta unohtamatta! 🙂